Mistä et ainakaan luovu?

Kaikenlaisten karsintaoperaatioiden ja kartoitusten sijaan joskus on mukavampi keskittyä hyvään. Ja senhän ei tarvitse olla yhtään tylsää!

Pari harjoitusta: Mitä pakkaisit kotona matkaan, jos olisi vain viisi minuuttia aikaa (ennen kuin talo palaa)? Tai jos olisi vain viisi minuuttia aikaa soitella rakkaimmille ihmisille (ennen kuin puhelimet lakkaavat toimimasta), kenelle rimpauttaisit? Ja miksi? Näidenkin harjoitusten kautta päästään syihin säilyttää (ja olla säilyttämättä). Kun noita syitä pohtii, voi alkaa ahistaa.

Mitä kestävämmille syille säilyttäminen perustuu, sitä onnellisemmaksi itsensä tuntee ja sitä lujemmin valinnoistaan pystyy pitämään kiinni. Jos perusteet ontuvat, ei olokaan oikeasti ole kummoinen. Harjoituksen aikarajaus on yksinkertainen ja hyvin epätieteellinen tapa, ja se toimii.

No, pitääkö sitten heivata mäkeen kaikki se, mitä ei viiteen minuuttiinsa saanut mahtumaan? Ei, jos se ahistaa enemmän kuin onnellistaa. Ei, jos siitä on kestämättömiä seurauksia. Tarkoitushan on keskittyä hyvään – siis ohjata aikaa ja huomiota noihin oman elämän timantteihin. Ja keskittyä todella nauttimaan, kun niiden äärelle pääsee.

Aina ei voi olla ihanaa ja onnellista, välillä on tylsää, raskasta ja tuskaisaa. Välillä on vuoritolkulla velvollisuuksia ja valinnanmahdottomuuksia – elämä on. Mutta niin ovat ne timantitkin, vaikka välillä poissa silmistä ja käden ulottuvilta. Ota pienen pieni timanttihetki, palauta mieleesi jotain tärkeimmistäsi, kun tuntuu kurjalta. Vaihda vaikka maisemaa johonkin aurinkoiseen ympäristöön josta sinulla on rakkaita muistoja – ja lämmitä sydäntäsi. On se, vaikka ei juuri tässä ja nyt, niin on se kuitenkin. Ja taas jaksaa vähän eteenpäin!

Mistä minä en ainakaan luovu? En kerro. Sinunkin timanttisi ovat sinun ikiomiasi, eikä niihin ole muilla nokan koputtamista.

***

Haaliskuu

Tämä aihe kypsyi (!) mielessä sateisessa, loskaisessa ja harmaassa helmikuussa. Karkauspäivänä sentään taivaalla näkyi ”se outo valoilmiö” ja ilmassa leijui timanttipölyä. Lumi. Valo. Ilo!

No mutta. Mistä sitä silloin ilonsa repii, kun maisema on ankeuttajien jäljiltä? Ja sitä maan harmautta on pakko tuijottaa pysyäkseen pystyssä? Onko tuossa nyt jäätä vai jään päällä lunta? Mikä oli hiekoittajan idea, kun tuohon kesken kaiken lopetti? Taivasta ei maasta erota. Niska köyryssä, polvet koukussa, mieli maassa saa raahustaa. Harmaa kaikkine sävyineen on kaunis väri, mutta liika on liikaa. Plääh.

Tuntevatkohan eläimet ankeutta harmaassa litsis-lätsis -maailmassa? Muuten niiden elämä taitaa olla intensiivisempää kuin omani. Kun jotain tapahtuu, heti on sata lasissa. Kun touhu loppuu, olla rötkötetään tyytyväisinä huolta vailla, jos vain olosuhteet sallivat. Ainakin kotisohvalla on lemmikin turvallista uinua.

Se pointti tässä on kontrasti. Harmaassa ei ole kontrastia, eikä tasaisessa harmaassa jurnuttamisessa tai raahustamisessa. Täysillä menemisen tai tekemisen ja totaalisen lepäämisen välillä on kontrastia. Luulen, että eläimet hankkivat itselleen tuota kontrastia aivan luonnostaan, ja että mekin voisimme sitä lisäämällä lisätä omaa hyvinvointiamme.

Siis, kun tehdään, tehdään koko sydämellä ja keskittyen. Kun levätään, tehdään sekin täysillä, huoletta, ilman pitäis-pitäis-pitäis… Jos on tylsää eikä viitsi millekään alkaa, reilusti vain päikkäreille. Parikymmentä minuuttia ärsykkeetöntä lepoa, kierrokset nollaan, ja voi olla aivan eri määrä virtaa taas käytössä. Suosittelen.

Oman kodin ulkopuoliseen maisemaan kontrastia on hankala lisätä, mutta minä kokeilin lisätä sitä päivän ja yön välille seinien sisäpuolella. Eli, illalla pari tuntia ennen nukkumaanmenoa valoja vähemmäksi, yöllä täysi pimeys ja aamulla kellon soidessa lukseja ja luumeneita silmille. Toimii! Nukahdan pikemmin, herään helpommin, eikä koko päivä mene harmaassa tokkurassa. Sisäinen kelloni taitaa olla mielissään, kun ei enää tarvitse arpoa meneillään olevaa vuorokaudenaikaa.

Eli: kontrastia ja intensiteettiä voi itse lisätä, jos luontoemo ei sitä valmiiksi tarjoile. Tai voisikohan tylsää ja harmaatakin olla jotenkin täysillä? Hmm.

***

Sheivataanko vai heivataanko?

Kumpi tapa on parempi, pienentää määrää vai lopettaa kokonaan? – Molempi parempi.

Onko ruutuaikaa helpompi vähentää laittamalla itselle tuntirajoitus, vai eroamalla somesta tai lopettamalla viihdepalvelun tilaus?

Onko tavaraa helpompi vähentää poistamalla epämieluisimmat tai käyttökelvottomimmat, vai nakkaamalla koko ikuisuusprojektimateriaalilaatikko kierrätykseen?

Entäpä päinvastoin, onko liikuntaa helpompi lisätä lisäämällä entisen harrastuksen määrää, vai aloittamalla kokonaan uusi?

Tarvitaanko terveellisemmän ruokavalion noudattamiseen muutoksia lautaselle laitettavien ainesten suhteissa, vai uusi keittokirja tai ennenkokematon raaka-aine?

Kaikki keinot sallittuja, valitse itsellesi mieluisin. Se on hyvä, mikä toimii.

Pienimmän vaivan tietä pääsee pikemmin perille ja säästyy energiaa oleelliseen.

Kyse on myös logiikasta ja tottumuksista, ja joskus omiaan on hyvä tarkastella. Missä kulkee polku aidan matalimpaan kohtaan? Minkä asian eteen näen vaivaa, minkä en?

Viikataanko lakanat pinoon aluslakanat erikseen, pussilakanat omaan pinoon, vai kenties pystyyn? Vai koko kerralla käytettävä setti yhteen?

Silitetäänkö lakanoita, vai saako nukkua ryppyisillä? Silittäminen on yhdelle meditatiivista, toiselle pakkomielle, kolmannelle kyseenalaistamaton tapa, neljännelle turhaa ajanhukkaa ja viidennelle ikävintä mahdollista kotityötä.

Oletko pienen vai suuren muutoksen ihminen? Oma tupa, oma lupa. Tee elämästäsi omannäköinen ja tapainen, niin viihdyt siinä.

Erinomaisen persoonallista alkanutta vuotta!

***

Lahjoja ja läsnäoloa

Tulevana juhla-aikana on (toivottavasti) monta päivää aikaa rentoutua ja juhlia. Juhlakalenterin idea on se, että jokainen saa valita oman mielipuuhansa, jota koko perhe tai puoliso myös toteuttaa päivän tai puoli. Sinkut voivat täyttää juhlakalenterin kaikki päivät omilla lempiasioillaan 🙂 Mitä juhlakalenterissa voisi olla?

YHDESSÄ TEKEMISTÄ – pelaamista, liikkumista – tai vaikka kaivetaan monitoimikone esiin ja hurraamaan ja raakaruokamakeisia leipomaan. Johan leviä Strömsötunnelma keittiöön (eikä palohälytys).

YHDESSÄ KOKEMISTA – räntäsade joulupäivänä, ilotulitus uudenvuodenyönä; jääkiekkopeli, konsertti, Lumiukko – tietysti joulupöydässä yhdessä ateriointi, olivat herkut sitten perinteisiä tai aivan uusia.

YHDESSÄ JAKAMISTA – kokemusten, taitojen, hyväksynnän, ilon – ja tietysti lahjojen. Lahjojen antamisen ja saamisen ilo on osa joulun taikaa. Ilman ilmastosyyllisyyttä tai tavarataivastelua, kun lahjojen hankintavaiheessa on ollut maltti ja harkinta mukana 🙂 – Ja se arvokkain lahjahan on aineeton.

YHDESSÄ LEPÄÄMISTÄ – latautumista, löhöilyä – yhdessäoloa ilman suorituspaineita, odotuksia tai vaatimuksia, kiirettä ja aikatauluja. Jos ei osaa lomalla hellittää, niin milloin sitten?

YHTEISTÄ AIKAA – aikaa muistella menneitä, kiittää, olla ylpeä saavutuksista; aikaa suunnitella seuraavia askelia elämän polulla. Mitä hyvää otetaan menneestä mukaan, mistä luovutaan ja mitä muutetaan? (Sitä voi miettiä sekä tavaran että tapojen suhteen.) Ja varsinkin: aikaa olla juuri nyt, tässä, täydesti läsnä ja riittävänä.

OMAA AIKAA – aikaa vetäytyä työstä, kiireestä, stressistä, tavoitteista. Aikaa omaan hyvinvointiin. Aikaa kuunnella hiljaisuutta. Aikaa kuunnella sydäntään. Aikaa mielenrauhalle.

Rauhallista, riehakasta ja iloista juhla-aikaa!

***

Niukkuusansa

Vähemmän on enemmän, lean is mean, mutta mikä ihmeen niukkusansa?

Se kasvaa, missä huomio on, sekin on tuttua. Mutta entä sitten, kun huomio on jatkuvasti niukkuudessa? Tilan, ajan, kalorien?

Silloin tuosta niukasta resurssista tulee mielessä aika automaattisesti arvokas resurssi, resurssi, joka on käytettävä mahdollisimman tehokkaasti. No, mikäs siinä? Tulen entistä säästäväisemmäksi resurssin kanssa, käytän sen entistä tarkemmin, ponnistelen enemmän, ahdistun lopun häämöttäessä… no nyt aletaan päästä asiaan.

Kun huomio on tiukasti niukassa, jää kokonaiskuva hahmottumatta. Kun ahdistaa, jää hyvät asiat huomaamatta. Kun ponnistelen tässä ja nyt selviämisessä, en suunnittele pidemmälle.

Ja: kun huomio on menetyksen eli resurssin loppumisessa, se ei ole hyötyjen saavuttamisessa.

Niukkuus kaventaa ajattelua ja keskittää huomion negatiiviseen. Se siinä on huonoa.

Miten estää niukkuusansaan putoaminen? Resurssia on oltava riittävästi, on oltava särkymä- ja yllätysvaraa, puskuria. Tyhjää tilaa kannattaa jättää hyllyyn ja kaappiin, eikä pakata aivan täyteen, vaikka se tuntuisikin ”tehokkaalta”.

Kalenteriin kannattaa jättää tyhjää odottamattomille tapahtumille ja viivästyksille, ettei yhden yllätyksen takia kaadu kovin pitkä dominopalikkajono – ja että jää aikaa hengittää. Silloin on mahdollisuus tehdä huomio: ehdin, mahtuu, onnistuu.

Niin, ja vain puolikkaan pullan syömisestä ei tule lainkaan iloiseksi. Sehän siinä kuitenkin lienee tarkoitus? Sitten kun on iloisin mielin syönyt koko pullan, seuraavaa jaksaa odottaa vähän kauemmin. Kokonaisuus säilyy hallinnassa ja suupielet ylöspäin.

Kun on vähän väljää, ei ahdista.

***

Reviirinmerkitsijät

Kenen kodissa asut?

Kenen sisustusmaku, siisteystaso, tavarat ja tilankäyttö näkyvät kodissasi? Määrittävätkö kotisi ilmettä sisustustaulut ja sohvatyynyt, tai teknologia, vai legomeri ja nalleinvaasio? Kenestä kotisi olemus kertoo? Ketä teillä asuu?

Onko jokaisella omaa tilaa johon vetäytyä yksikseen tai kavereiden kanssa ja jossa päättää omista tavaroistaan ja tilan ilmeestä? Onko miehellä oma mancave? Onko makuuhuone tai keittiö naisen tilaa? Onko vanha sukupuolittunut jako teillä lainkaan pätevä tai käypä? Kenen ”omistuksessa” tai hallinnassa pesu- tai tiskikone on? ”Osaako” sitä käyttää kukaan muu? Kenen käden ulottuvilla television kaukosäädin yleensä on? Yrittääkö joku epätoivoinen tulla näkyväksi ja osalliseksi valtaamalla ja merkitsemällä omaa reviiriä likaisilla vaatteilla kirjahyllyssä tai muilla levälleen jätetyillä tavaroilla? Kenen sanat kaikuvat päässä, jos tuolle tuolille istuu tai tuohon tavaraan tarttuu? Ovatko tavaroihin, koneisiin ja tiloihin sekä toimintoihin liittyvät vakiintuneet tavat tietoisia ja sujuvia hyviä käytäntöjä, vai tuskastuttavaa ja kuormittavaa pakkoarkea, josta ei vain saada sovittua paremmin?

Onko jokaisella omiksi koettuja tavaroita näkyvillä yhteisissä tiloissa? Vai asutaanko teillä sisustuslehdessä? Saako siellä oikeastaan olla ollenkaan? Vai masentaako yhteinen hallitsematon kaaos, josta kukaan ei ota vastuuta, mutta josta jokaisella on oma mielipide? Onko kodissasi ei-kenekään tavaroita, joista kukaan ei oikeastaan välitä? Säilytetäänkö siellä esineitä pelkästään vieraiden silmille?

Omistajuuden ja osallisuuden tunne kasvattaa halua huolenpitoon ja vastuuseen ympäristöstä. Omasta tavarasta ja tilasta huolehtii mieluummin kuin vieraan tai toisen. Siksi tunne siitä, että tämä on minunkin kotini ja täällä saa olla ja asua, täällä on tilaa minulle ja paikkoja minun tärkeille tavaroilleni, ja että osaan ja saan olla osa yhteistä elämää on tärkeä paitsi asukkaiden hyvinvoinnin myös kodinhoidon kannalta. Yhteinen ymmärrys siitä, miten ja missä tavaroita säilytetään ja käytetään on edellytys sille, että tiloja ja tavaroita ylipäätään voi käyttää tarkoituksiinsa ja järjestys säilyy. Jos ei tiedä, ei voi tietää. Jos ei tunnu omalta asialta, ei kiinnosta. Jos ei koskaan missään saa, ahistaa. Lemmikitkin semmoisesta surkeutuu ja häiriökäyttäytyy, miksei myös ihmiset.

Omassa kodissa pitää olla tilaa olla yksin ja yhdessä, itsekseen ja osana perhettä. Omasta päättäminen opettaa vastuuta ja antaa valtaa, itsenäisyyttä, ja yhteisestä sopiminen ja yhteiskäyttäminen opettaa yhteiseloa, sosiaalista monimutkaisuutta ja yhteen sovittamista. Sekä isoille että pienille.

Kodissa voi tutkia myös aikaulottuvuuksia. Ovatko menneisyys ja muistot esillä, viekö nykyhetki huomion vai katsotaanko siellä tulevaisuuteen? Tarkoittaako mennyt painolastia tai taakse jäänyttä, vai iloa koetuista hetkistä? Näyttääkö tulevaisuus odotuksilla lastatulta ja katsooko se kriittisesti? Täyttääkö tämä, kenties kaoottinen arkihetki koko ilmatilan vai ollaanko läheisyyden ja onnen kokemuksen ytimessä, kun ollaan kotona? Mitä merkityksiä ja kokemuksia tilat ja tavarat asukkaille tuottavat?

Koti = kaikkien on täällä hyvä olla.

***

Garderoobin kapselointi

Keväällä innostuin kapselivaatekaappiajatuksesta. Valmiiksi tehtyjä päätöksiä, vähemmän valinnanvaraa. Erinomaista, varmasti helpottaa arkea!

En kuitenkaan ajatellut varsinaisesti vähentää vaatevuortani, vaan valitsin omaksi tavakseni hyllyttää ylijäävät vaatteet pois silmistä, jos niitä sattuisi löytymään.

Mietin ensin käyttötarpeet, eli mitkä kapselit tarvitsisin. Tarvitsen kotikapselin, käyntikapselin ja kaksi työkapselia. Sitten vaan vaatteet ulos vaatehuoneesta ja valitsemaan! Tein valinnat vaatelaji kerrallaan (housut ensin jne.) eli pienissä erissä, niin että elämä ei ihan mene sekaisin ja vaatevuori valtaa koko kämppää. Tilaa ja aikaa meni, mutta lopulta kapselit olivat valmiit. Yhteensopivia ja käyttötarkoitukseen sopivia vaatteita. Joistakin kapseleista tuli isompia, joistakin pienempiä.

Ylikin jäi vaatteita, ja osasta niistä oli yllättävän helppo luopua, vaikka se ei ollutkaan alunperin tavoite. Ehkä se oli helpottava tekijä luopumiselle, ettei luopumista tarvinnut koko ajan ajatella? No, yhteensopimaton ja vailla käyttötarkoitusta – tarpeeton – mitä sellaisella tekee? Pois vain.

Lopputuloksena oli siistimpi vaatehuone ja vähemmän vaatteita esillä. Poimin kapseleista erilleen toisen kauden vaatteet, siitä se tilansäästö eniten tuli. Ihastelin aikani valmiita asukokonaisuuksia ja pieniä pinoja, helppoa ja nopeaa, ei epävarmuutta eikä yhteensovittamisen tuskaa, ihanaa, ja kesä kului…

Helle! Missä se paita on? ?? !!!!! ???????? Olin jo unohtanut yhdistetyn kapseli- ja kausilogiikkani enkä löytänyt enää yhtään mitään yhtään mistään. Ainakaan sitä hellepaitaa. No, kyllähän se paita sitten lopulta löytyi, mutta etsimiseen meni aivan liikaa aikaa ja vaivaa.

Päätin sitten vähän purkaa kapseleita. Mikähän tämä järjestys nyt olisi nimeltään? Osastovaatekaappi? Purin suurimman osan kausijaottelusta takaisin hyllyyn, suuriin pinoihin. Poissa silmistä ovat enää HELLE ja PAKKANEN -muumikassilliset. Kokeillaan nyt näin.

Kotikapseli on toiminut koko ajan aivan moitteetta. Sain ilmeisesti koottua siihen sopivat vaatteet, aina kelpaa ja löytyy sopivaa, samat vaatteet kiertävät.

Vaatteita on edelleen liikaa, pinot ovat isoja, vaatehuone on täynnä, mutta minua ei haittaa. Kun silmillä näkee lähes kaikki kerralla, niin paremmin löytää, jos sattuu outo mieliteko yhtäkkiä yllättämään. Ja oikeastaan on ihan kiva katsella kaikkia kauniita vaatteita, vaikkei niitä ehkä koskaan pidäkään…

Toinen huomio on ollut se, että nyt kun olen tiennyt, että minulla on riittävästi vaatteita ja kaikkiin tilanteisiin sopivia vaatteita, niin vaateshoppailuhalut ovat selvästi vähenneet. ”Minulla on jo tuota vastaava” tai ”minulla on jo tuohon tarkoitukseen”. Ja jos jotain puuttuu, tiedän nyt, mikä se on ja minkä muiden vaatteiden kanssa sen uuden pitää sopia yhteen. Plussaa!

***