Niukkuusansa

Vähemmän on enemmän, lean is mean, mutta mikä ihmeen niukkusansa?

Se kasvaa, missä huomio on, sekin on tuttua. Mutta entä sitten, kun huomio on jatkuvasti niukkuudessa? Tilan, ajan, kalorien?

Silloin tuosta niukasta resurssista tulee mielessä aika automaattisesti arvokas resurssi, resurssi, joka on käytettävä mahdollisimman tehokkaasti. No, mikäs siinä? Tulen entistä säästäväisemmäksi resurssin kanssa, käytän sen entistä tarkemmin, ponnistelen enemmän, ahdistun lopun häämöttäessä… no nyt aletaan päästä asiaan.

Kun huomio on tiukasti niukassa, jää kokonaiskuva hahmottumatta. Kun ahdistaa, jää hyvät asiat huomaamatta. Kun ponnistelen tässä ja nyt selviämisessä, en suunnittele pidemmälle.

Ja: kun huomio on menetyksen eli resurssin loppumisessa, se ei ole hyötyjen saavuttamisessa.

Niukkuus kaventaa ajattelua ja keskittää huomion negatiiviseen. Se siinä on huonoa.

Miten estää niukkuusansaan putoaminen? Resurssia on oltava riittävästi, on oltava särkymä- ja yllätysvaraa, puskuria. Tyhjää tilaa kannattaa jättää hyllyyn ja kaappiin, eikä pakata aivan täyteen, vaikka se tuntuisikin ”tehokkaalta”.

Kalenteriin kannattaa jättää tyhjää odottamattomille tapahtumille ja viivästyksille, ettei yhden yllätyksen takia kaadu kovin pitkä dominopalikkajono – ja että jää aikaa hengittää. Silloin on mahdollisuus tehdä huomio: ehdin, mahtuu, onnistuu.

Niin, ja vain puolikkaan pullan syömisestä ei tule lainkaan iloiseksi. Sehän siinä kuitenkin lienee tarkoitus? Sitten kun on iloisin mielin syönyt koko pullan, seuraavaa jaksaa odottaa vähän kauemmin. Kokonaisuus säilyy hallinnassa ja suupielet ylöspäin.

Kun on vähän väljää, ei ahdista.

***

Advertisement

Reviirinmerkitsijät

Kenen kodissa asut?

Kenen sisustusmaku, siisteystaso, tavarat ja tilankäyttö näkyvät kodissasi? Määrittävätkö kotisi ilmettä sisustustaulut ja sohvatyynyt, tai teknologia, vai legomeri ja nalleinvaasio? Kenestä kotisi olemus kertoo? Ketä teillä asuu?

Onko jokaisella omaa tilaa johon vetäytyä yksikseen tai kavereiden kanssa ja jossa päättää omista tavaroistaan ja tilan ilmeestä? Onko miehellä oma mancave? Onko makuuhuone tai keittiö naisen tilaa? Onko vanha sukupuolittunut jako teillä lainkaan pätevä tai käypä? Kenen ”omistuksessa” tai hallinnassa pesu- tai tiskikone on? ”Osaako” sitä käyttää kukaan muu? Kenen käden ulottuvilla television kaukosäädin yleensä on? Yrittääkö joku epätoivoinen tulla näkyväksi ja osalliseksi valtaamalla ja merkitsemällä omaa reviiriä likaisilla vaatteilla kirjahyllyssä tai muilla levälleen jätetyillä tavaroilla? Kenen sanat kaikuvat päässä, jos tuolle tuolille istuu tai tuohon tavaraan tarttuu? Ovatko tavaroihin, koneisiin ja tiloihin sekä toimintoihin liittyvät vakiintuneet tavat tietoisia ja sujuvia hyviä käytäntöjä, vai tuskastuttavaa ja kuormittavaa pakkoarkea, josta ei vain saada sovittua paremmin?

Onko jokaisella omiksi koettuja tavaroita näkyvillä yhteisissä tiloissa? Vai asutaanko teillä sisustuslehdessä? Saako siellä oikeastaan olla ollenkaan? Vai masentaako yhteinen hallitsematon kaaos, josta kukaan ei ota vastuuta, mutta josta jokaisella on oma mielipide? Onko kodissasi ei-kenekään tavaroita, joista kukaan ei oikeastaan välitä? Säilytetäänkö siellä esineitä pelkästään vieraiden silmille?

Omistajuuden ja osallisuuden tunne kasvattaa halua huolenpitoon ja vastuuseen ympäristöstä. Omasta tavarasta ja tilasta huolehtii mieluummin kuin vieraan tai toisen. Siksi tunne siitä, että tämä on minunkin kotini ja täällä saa olla ja asua, täällä on tilaa minulle ja paikkoja minun tärkeille tavaroilleni, ja että osaan ja saan olla osa yhteistä elämää on tärkeä paitsi asukkaiden hyvinvoinnin myös kodinhoidon kannalta. Yhteinen ymmärrys siitä, miten ja missä tavaroita säilytetään ja käytetään on edellytys sille, että tiloja ja tavaroita ylipäätään voi käyttää tarkoituksiinsa ja järjestys säilyy. Jos ei tiedä, ei voi tietää. Jos ei tunnu omalta asialta, ei kiinnosta. Jos ei koskaan missään saa, ahistaa. Lemmikitkin semmoisesta surkeutuu ja häiriökäyttäytyy, miksei myös ihmiset.

Omassa kodissa pitää olla tilaa olla yksin ja yhdessä, itsekseen ja osana perhettä. Omasta päättäminen opettaa vastuuta ja antaa valtaa, itsenäisyyttä, ja yhteisestä sopiminen ja yhteiskäyttäminen opettaa yhteiseloa, sosiaalista monimutkaisuutta ja yhteen sovittamista. Sekä isoille että pienille.

Kodissa voi tutkia myös aikaulottuvuuksia. Ovatko menneisyys ja muistot esillä, viekö nykyhetki huomion vai katsotaanko siellä tulevaisuuteen? Tarkoittaako mennyt painolastia tai taakse jäänyttä, vai iloa koetuista hetkistä? Näyttääkö tulevaisuus odotuksilla lastatulta ja katsooko se kriittisesti? Täyttääkö tämä, kenties kaoottinen arkihetki koko ilmatilan vai ollaanko läheisyyden ja onnen kokemuksen ytimessä, kun ollaan kotona? Mitä merkityksiä ja kokemuksia tilat ja tavarat asukkaille tuottavat?

Koti = kaikkien on täällä hyvä olla.

***

Garderoobin kapselointi

Keväällä innostuin kapselivaatekaappiajatuksesta. Valmiiksi tehtyjä päätöksiä, vähemmän valinnanvaraa. Erinomaista, varmasti helpottaa arkea!

En kuitenkaan ajatellut varsinaisesti vähentää vaatevuortani, vaan valitsin omaksi tavakseni hyllyttää ylijäävät vaatteet pois silmistä, jos niitä sattuisi löytymään.

Mietin ensin käyttötarpeet, eli mitkä kapselit tarvitsisin. Tarvitsen kotikapselin, käyntikapselin ja kaksi työkapselia. Sitten vaan vaatteet ulos vaatehuoneesta ja valitsemaan! Tein valinnat vaatelaji kerrallaan (housut ensin jne.) eli pienissä erissä, niin että elämä ei ihan mene sekaisin ja vaatevuori valtaa koko kämppää. Tilaa ja aikaa meni, mutta lopulta kapselit olivat valmiit. Yhteensopivia ja käyttötarkoitukseen sopivia vaatteita. Joistakin kapseleista tuli isompia, joistakin pienempiä.

Ylikin jäi vaatteita, ja osasta niistä oli yllättävän helppo luopua, vaikka se ei ollutkaan alunperin tavoite. Ehkä se oli helpottava tekijä luopumiselle, ettei luopumista tarvinnut koko ajan ajatella? No, yhteensopimaton ja vailla käyttötarkoitusta – tarpeeton – mitä sellaisella tekee? Pois vain.

Lopputuloksena oli siistimpi vaatehuone ja vähemmän vaatteita esillä. Poimin kapseleista erilleen toisen kauden vaatteet, siitä se tilansäästö eniten tuli. Ihastelin aikani valmiita asukokonaisuuksia ja pieniä pinoja, helppoa ja nopeaa, ei epävarmuutta eikä yhteensovittamisen tuskaa, ihanaa, ja kesä kului…

Helle! Missä se paita on? ?? !!!!! ???????? Olin jo unohtanut yhdistetyn kapseli- ja kausilogiikkani enkä löytänyt enää yhtään mitään yhtään mistään. Ainakaan sitä hellepaitaa. No, kyllähän se paita sitten lopulta löytyi, mutta etsimiseen meni aivan liikaa aikaa ja vaivaa.

Päätin sitten vähän purkaa kapseleita. Mikähän tämä järjestys nyt olisi nimeltään? Osastovaatekaappi? Purin suurimman osan kausijaottelusta takaisin hyllyyn, suuriin pinoihin. Poissa silmistä ovat enää HELLE ja PAKKANEN -muumikassilliset. Kokeillaan nyt näin.

Kotikapseli on toiminut koko ajan aivan moitteetta. Sain ilmeisesti koottua siihen sopivat vaatteet, aina kelpaa ja löytyy sopivaa, samat vaatteet kiertävät.

Vaatteita on edelleen liikaa, pinot ovat isoja, vaatehuone on täynnä, mutta minua ei haittaa. Kun silmillä näkee lähes kaikki kerralla, niin paremmin löytää, jos sattuu outo mieliteko yhtäkkiä yllättämään. Ja oikeastaan on ihan kiva katsella kaikkia kauniita vaatteita, vaikkei niitä ehkä koskaan pidäkään…

Toinen huomio on ollut se, että nyt kun olen tiennyt, että minulla on riittävästi vaatteita ja kaikkiin tilanteisiin sopivia vaatteita, niin vaateshoppailuhalut ovat selvästi vähenneet. ”Minulla on jo tuota vastaava” tai ”minulla on jo tuohon tarkoitukseen”. Ja jos jotain puuttuu, tiedän nyt, mikä se on ja minkä muiden vaatteiden kanssa sen uuden pitää sopia yhteen. Plussaa!

***

Sadepäivän iloksi

Virpi Salmen jutussa Kotivinkissä tutustuimme KOM-MARIIN, TOI-MARIIN, JEM-MARIIN, TII-MARIIN, HIM-MARIIN, KLEM-MARIIN JA SAA-MARIIN. Keksinpäs tässä vähän lisää…

TER-MARI on luonnosta ja retkeilystä innostunut ihminen, jonka kodissa vallitsee pihkan tuoksu ja kumisaappaat ottavat vierailijat vastaan eteisessä.

COS-MARI tykkää pukeutua näyttäviin hahmovaatteisiin ennen kuin alkaa supervoimillaan siivota ja järjestää. Hänen kotonaan voi totisesti yllättyä.

PUL-MARI saa väännettyä jokaisen pienenkin päätöksenteon suureksi vaikeudeksi itselleen. Vaatekaapin järjestäminen on ollut haaveena jo pitkään.

KIR-MARI puolestaan on järjestänyt omat kaappinsa jo lukemattomia kertoja.

SAM-MARI säästää ainakin kaikki coolit 70-luvun vakosamettihousut, Leevi & the Leavingsia kuunnellen.

TUO-MARI ei päästä ketään kotiinsa, mutta auliisti kertoo toisille, mikä heidän kodeissaan ja sisustuksissaan on vikana.

TUU-MARI miettii, miettii, miettii, ja kysyy kaverilta neuvoa. Ja toiselta. Hänen luonaan on aina kiva käydä, saa nisua ja kaffeeta. Sisustus säilyy samana.

TAH-MARI on perheen juniori, joka hyvin mielellään ottaa osaa kaikkeen järjestämiseen pikku kätösillään.

TUH-MARI on perheen leikki-ikäinen, jonka mielestä parasta on vessapaperirullan hyödyntäminen koristelutarkoituksiin. Joissakin kodeissa TUH-MARI on nelijalkainen.

KOO-MARI on perheen teini, joka pipo silmillään ei siis niin eväänsä liikauta minkään siivous- tai järjestysasian eteen.

PUU-MARI on keski-ikäinen nainen, joka kutsuu luokseen vetäviä nuoria herroja. Hänen makuuhuoneensa on aina aistikkaasti sisustettu. Kaappeihin ja laatikoihin emme katso.

AH-MARI tekee jatkuvasti löytöjä kodissaan.

UI-MARI lähti taas hallille, kun olisi oikeastaan pitänyt jotain muuta. Simmarikokoelma on värikkäästi koristamassa suihkuverhotankoa.

IL-MARI on harvinainen miespuolinen mari-yksilö. Uhanalaisuutensa vuoksi löydettäessä sijaintia ei paljasteta.

Ö-MARI on ranniko-suomenruotsalainen, jonka koti ja elämä ovat aina kadehdittavan täydellisiä.

🙂 🙂 🙂

Ajankäytön hallinnan valmennusta tarjolla, olkaa hyvä

Mikähän kellokalle sieltä taas tulee kyttäämään?

Pohdintaa peloista

No, ei mikään. Vaikka yhtenä tehtävänä voikin olla oman ajankäytön tarkka seuranta ja analyysi, en minä sitä tee. Enkä ota kantaa työnteon vauhtiin, sisältöihin tai prioriteetteihin. Asiakas tietää oman työnsä ja oman itsensä, minä tarjoan välineitä noiden ymmärrysten lisäämiseen. Minä kyselen hankalia, tarjoan ajatuksia ja työkaluja ja herättelen motivaatiota; ja yritän valaa uskoa itseen.

Tarkoitus on, että tästä kokonaisuudesta syntyy jokaiselle omaa optimia ajankäyttöä. Omat työn tavoitteet, voimavarat ja resurssit yhteen sovitettuina.

Pelot ovat luonnollisia ja ymmärrettäviä. Kokemukset ovat kamalia, eikä tuosta uudesta vielä mitään tiedä. Niin kauan vastustaa, kun pelottaa.

Kuinka voisin hälventää noita täysin perusteettomiakin pelkoja pärjäämisestä ja arvostelluksi tulemisesta? Entä häpeän ja syyllisyyden tunteita? Pelottelemalla lisää: negatiivinen ajattelu on niiiiiin vahingollista?

Jos tuntee epäonnistuneensa, tulisi miettiä syytä. Jos syyksi katsoo sisäisen, pysyvän, ei-kontrolloitavissa olevan tekijän, esim. luonteenpiirteen, seuraa nöyryytys ja häpeä, lamaantuminen ja avuttomuus. Jos syyn katsoo olevan sisäinen, mutta tilapäinen, epäonnistumista seuraa syyllisyydentunne ja mahdollisuus yrittää uudelleen säilyy. Oikeastaan pieni ero ajatuksissa: ”olen huono” vai ”en jaksanut/osannut/kyennyt” mutta suuri ero vaikutuksessa.

Siis: jos epäonnistuit, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Tekevälle sattuu. Seuraavalla kerralla tämä huomioon.

Parasta tietysti, jos syyksi löytyy ulkoinen, tilapäinen ja kontrolloitavissa oleva tekijä: ”homma ei nyt onnistunut, kun materiaali x loppui kesken”. Saa harjoitella omassa elämässä.

Kyllähän niitäkin päiviä on, kun ankaran ponnistelun päätteeksi joutuu toteamaan, että ”mikään ei onnistu”. Kun vaan muistaa jatkaa: ”mutta kaikki järjestyy”.

Miten siis se positiivinen ajattelu? ”Yes you can!” Totta, mutta kuka uskoo, ketä auttaa? Entä: ”Olethan tähänkin asti pärjännyt, ja nyt saat apujakin.” Se ajatus tässä minun hommassani, ajankäytön hallinnan valmennuksessa, on. ”Yes we can”.

Vaikka työtä on tiedossa, se riittää, että teet sen, minkä jaksat ja minkä koet itsellesi mielekkääksi – se riittää, että parhaasi yrität. Enempään ei kukaan pysty, eikä enempää vaadita. Minä ammattijärjestäjänä / ajankäytön hallinnan valmentajana tarjoan omaa osaamistani: ajatuksia ja työkaluja sekä kuuntelen, hoksautan ja tsemppaan, en aseta odotuksia. Perässä ei tule tenttiä. Paitsi tämä pähkinä:

Suoriudutko kuvitteellisten odotusten täyttämättä jättämisestä?

Ajatussolmujen avauspalveluja käytettävissäsi.

***

Liikennevalopääinsinööri

Liikennesääntöjä tulee noudattaa, seuraamusten uhalla. (Pelti)poliisi valvoo! Liikennesääntöjä on noudatettava, vaikka niissä ei näyttäisi olevan järjen häivää. Omaa harkintaa ei saa käyttää. Siispä seison ja odotan punaisissa valoissa ja odotan kaikki autot ja sitten odotan nekin autot, jotka eivät ole tulossakaan. Vai odotanko? Pyöräillessä pysähdyn valoristeykseen, nousen satulasta, painan valojen anomisnappulaa ja odotan koko rotaation läpi vuoroani. Vai odotanko?

Ääliömäiset liikennesäännöt, kuten kaiken pysäyttävät punaiset liikennevalot, ovat esimerkkejä ulkoisista motivaattoreista. Ei välttämättä toimi kovin hyvin.

Ehkä siis punaisissa valoissa näen punaista, muistan likennevalosuunnittelijaa kitkerillä nimityksillä ja hipsin yli, vaikka ei saisi.

Sen sijaan sisäinen motivaatio, oma halu, tahto, innostus, ilo ja palo johonkin, kantaa paremmin.

Mikä olisi sisäinen motivaattori liikennevaloissa turhaan odotteluun? Oma hyvinvointi? Se, että ei ärsyynny ja lennätä verenpainettaan taivaan tuuliin? Tieto siitä, että tekee moraalisesti ja lainkuuliaisesti oikein, kun odottaa?

Ihaillen tiedostan itseäni, kun olen edistynyt tyyneydessä siihen pisteeseen, että vailla huolen häivääkään havainnoin sadepisaroita, autojen heinäkuista nastarengastusastetta, kännykkään puhuvia kuskeja, vilkuttomia kaistanvaihtaji?, Liikennevalojen ajastusta, epäsynkroniaa, viivesekunteja, piipitystä ja lopulta punaisen vaihtumista vihreäksi? Hyväksyn sen, mitä en voi muuttaa?

Olenkohan sitten enää tahtotilassa tai muussa kyvyssä ottaa askeltakaan?

Kolmas tapa on palkita itsensä onnistumisesta. Otan liikennevalot haasteena: jokaisesta odotetusta punaisesta saa suklaapalan. (Järkevämpää on tietysti palkita itsensä jollakin terveellisellä, ja mieluummin elämyksellä kuin ruoalla tai tavaralla.)

Neljäs tapa on tunnistaa, tunnustaa ja ilmaista tunteensa. Ainakin minä kuulen itseni, haluni ja tarpeeni, vaikka kukaan muu ei. Kadunlaidassa tunneilmaisun keinovalikoima on rajallinen, mutta ehkä hiljaa mielessä kiroilu auttaa. Kiukkuenergiaakin saa käyttää, kun se ei vahingoita itseä eikä muita!

Joka tapauksessa minä lähden siitä, että ne ******** valot vois ajastaa järkevästi! Tunnistimet on keksitty ja vapaata vihreää voi käyttää! Huutomerkki!

***

Kissankello kaulaan, konnankoukku komeroon ja lomalaitumille!

– Näin meitä neuvotaan

Tee lomalla jotain aivan muuta. Jos työsi on istumista, nouse ylös ja liiku. Jos työsi on jatkuvaa liikkumista, kokeile löhöilyä.

Jos työsi kuormittaa sinua toisten murheilla, ajattele itseäsi ja pidä hauskaa. Jos työsi on luovaa, ja ammennat siihen itsesi, muista lomalla olla vaatimatta itseltäsi yhtään mitään.

Sekä mielen että kehon on levättävä. Ota mallia lemmikeistä: ne syövät, nukkuvat, lepäilevät ja leikkivät, kun siltä tuntuu. Ja ovat onnellisia.

Toiset meistä lepäävät aktiivisesti tekemällä: puutarhanhoito, urheilu, matkailu ja muut aktiviteetit sopivat heille. Toiset taas lepäävät ja virkistyvät olemalla pitkin ja poikin, tikkua ristiin laittamatta. Ole rehellinen itsellesi, ja sovella juuri sinua lepuuttavaa ja lataavaa lomamoodia. Naapurista ei kannata ottaa mallia, vaan lomaa.

Uppoudu toiseen maailmaan, matkusta nojatuolissa, jos et muuten. Tarkoitus on saada päähän muuta ajateltavaa, uusia elämyksiä, inspiraatiota, uusia muistoja, joilla taas jaksaa. Tai vain zenimäistä rauhaa.

Jos lomasi kuluu rakkaittesi superloman mahdollistamiseen, muonitukseen, kuljetuksiin, organisointiin, ota siitäkin lomaa…

Loma ei ole työasioiden suunnitteluaikaa, täydennyskoulutusta tai rästitöiden tekoaikaa. Liiketoimintasuunnitelmakin joutaa loma-ajaksi hyllylle. Tekemällä työtä, vaikka vain murehtimalla työasioita, varastat aikaa ja jaksamista sekä latautumismahdollisuuden itseltäsi. Jokainen tarvitsee ja ansaitsee leponsa. Pinnistelyyn on varmasti varattu riittävästi aikaa ja (pään sisäisiä) muistuttelijoita ilmankin.

Tee ei-mitään ja hupihauskaa tai rentouttavaa tietoisesti, luvalla ja nauttien. Laita kalenteriisi, jos et muuten usko.

***

Ammattijärjestäjä – enemmän kuin konmari

Mikä mielikuva ihmisillä on ammattijärjestäjästä? – Öö, mikähän se on, on yleisin vastaus. Konmari sanoo monelle jotakin, ja himohamstraaja voi olla myös tuttu.

Ääripäät on siis joillekin selvillä, mutta mutta. Suomalainen koulutettu ammattijärjestäjä on ehkä enimmäkseen arkisempi tapaus, ja ainakin minä soisin, että myös mielikuva ammattijärjestäjän työstä kehittyisi ”tavallisempaan” suuntaan.

Ammattijärjestäjä on tsemppari, hoksauttaja, valmentaja, hyvien kysymysten kysyjä, niksipirkko, ryhtymisapuri ja sinnittäjä. Meiltä saa vinkkejä, neuvoja, vaihtoehtoja ja uusia näkökulmia – ratkaisuja arkisiin ajan ja tavaranhallinnan pulmiin. Vähän niin kuin personal trainer, mutta jumppa on vähän toisenlaista.

”Help me help you” keuhkosi yksi yritteliäs tyyppi elokuvassa. Minulla idea on se, että keskustellaan, mietitään, ja sitten hihat heilumaan. Koko ajan kohti sitä, että asiakas hoksaa itse itselleen parhaita tapoja järjestää ja ylläpitää järjestystä, ja niin, että tärkeimmät asiat myös löytyvät paljouden joukosta. Asiakkaalle tärkeimmät.

Onhan se näyttävää, kun tyhjennetään koko vaatekaappi sängylle tai talon irtaimisto pihalle, mutta ei se oikeasti mene niin. Tarpeeksi pienissä paloissa, vähemmän draamaa ja enemmän harkintaa. Vaikka tunti kerrallaan. Tai vartti. Niin, että illalla nukkumaan mennessä on sänky, johon pötkähtää. Ja niin, ettei into karsimiseen ja järjestämiseen mennyt jo loppuiäksi ensikerralla. Vaikka on sekin totta, että joillekin sopii vallan mainiosti, että rysäytetään kerralla. Siinä on se pointti: ei minkään valmiin formaatin mukaan samaa kaikille, vaan yksilöllisesti omaan tahtiin.

Niin, ja se ammattinimike – jos keksit paremman, kerro, vaikka palautelomakkeen kautta. Amerikaksi Professional Organiz/ser, englanniksi de-clutterer.

***

Rooli

Mikä on tavoitteesi? Mitä sinulta odotetaan? Mistä olet vastuussa? Mihin osallistut ja kenen kanssa? Keitä tekemisesi koskee? Keneltä saat palautetta?

Ilman määriteltyä roolia ja suhdetta muihin saman toimintaympäristön rooleihin ihminen ei kykene suunnittelemaan eli ennakoimaan ja priorisoimaan omaa tekemistään. Selkeä rooli ja siitä saatava palaute mahdollistavat myös hallinnan, aikaansaamisen ja arvostuksen tunteet.

Oikeudenmukaisen roolin mukana tulevat oikein mitoitetut tehtävät sekä resurssit niiden tekemiseen, ja todellakin se ah niin tärkeä palaute. Ja vielä jatkuva palaute.

Kuulostaa työhommilta, mutta kaikki tuo on totta myös kotona. Ajattelepa, millaisen roolin olet mielessäsi varannut itsellesi ja mahdolliselle puolisollesi tai lapsillesi? Rooliodotuksia on varmasti jokaisella, mutta miten niistä tulee perheessä keskusteltua? Ovatko rooliodotukset kutakuinkin harmoniassa toteuman kanssa, haluaisiko joku muuttaa rooliaan? Tiedetäänkö ylipäätään, mitä keneltäkin odotetaan, ja varsinkin, miksi jotain odotetaan? Saavatko kaikki palautetta, rakentavaa ja kiittävää, tekemisistään ja olemisistaan?

Rooleja on myös työn ja kodin ulkopuolella. Kaupassa on asiakkaan ja kassahenkilön roolit, ja näihin rooleihin kohdistuu varsin paljon ja tiukkoja, pakottaviakin odotuksia, vaikkei niitä ole mihinkään kirjattukaan. Rutiinikauppareissu on paitsi rutiinia, myös kokemuksen kautta opittua odotustenmukaista toimintaa. Asiakkaan ja myyjän rooleista poikettaessa menee kassajono ikävästi ruttuun, ja ruoka voi jäädä hankkimatta. Yritäpäs kuitenkin selittää jollekin ihan alusta asti, miten siellä kaupassa toimitaan, ja miksi? No ku…

Perheessä voi olla samalla lailla äänettömiä odotuksia toisia kohtaan. Osa tiukempia: työssäkäyvä osapuoli tuo rahaa yhteisiin menoihin. Osa väljempiä: yleensä joku vaikkapa siivoaa tai laittaa ruokaa. Näistä voi olla melko helppo puhua ja sopia. Sen sijaan aikuistunut lapsi voi taistella kovastikin saadakseen vanhempiensa hyväksynnän uudelle roolilleen aikuisena, puolisona tai vanhempana. Pitkään kotona ollut puoliso voi yllättää yhtäkkiä haluamalla töihin, tai toisinpäin. Siis, muillakin kuin kasvavilla lapsilla tai teineillä voi olla mielessään haluja muuttaa rooliaan ja toisten odotuksia itseään kohtaan. Ehkä vasta tuollaisessa muutosvaiheessa tulee tiedostaneeksi omat odotuksensa toista kohtaan – kun niistä pitäisi luopua.

Miksi tämä on tärkeää? Tunnistaessamme ja tunnustaessamme toistemme roolit näemme ihmisen ja hänen tarpeensa, ja voimme ne hyväksyä. Ja, alussa mainittu suunnitelmallisuus mahdollistuu, sekä päällekkäinen tekeminen ja tekemättä jäämisen pelkääminen vähenee, eli ennustettavuus lisääntyy.

Kiitos, rakkaat ystäväni, kun olette olemassa, siellä jossain.

***

Bujo

Bujo – bullet journal on yhdistelmä kalenteria, tehtävälistaa ja muistikirjaa.

Bujon tarkoituksena on auttaa hallitsemaan tekemisiä ja ajankäyttöä sekä helpottaa hahmottamaan erilaisia kokonaisuuksia ja kehityskulkuja. Homma toimii niin, että kun ajatukselle tai aikomukselle antaa kirjallisen tai kuvallisen muodon, se siirtyy pois työmuististia kuormittamasta aivoissa syvempiin, pohtivampiin ja luovempiin osiin. Siis, kirjaamalla asian ylös aloitat automaattisesti luovan ongelmanratkaisuprosessin alitajunnassasi. Ja vitkuttelijoille tiedoksi, kirjaamalla aikomuksen oikeastaan jo aloittaa tekemisen, ihan varkain…

Bujon tarkoitus on myös auttaa erottamaan oleellinen vähemmän tärkestä. Kun kirjaa tehtävälistan paperille, tai älykännykän sovellukseen, näkee konkreettisesti omat aikomuksensa. Kun listaan palaa, voi sitä arvioida uudelleen, että onkohan tuo ja tuo sittenkään niin tärkeää.

Suurten urakoiden tai pitkäaikaisten projektien hahmottaminen ja osittaminen on helpompaa, kun ei yritä pitää kaikkea mielessään, vaan kirjoittaa, aikatauluttaa ja piirtää. Mitä, milloin, kuka. Samalla on pakko huomata realiteetteja: päivässä ei ole 36 tehokasta työtuntia. Sitten voi hyvällä mielellä keskittyä tekemään sitä mitä tekee, eikä harmitella ja stressata kaikkea sitä, mitä ehkä vielä voisi pitää saada tehdyksi.

Kun huolensa kirjaa ylös, ne tulevat kuulluiksi. Sitten niistä on helpompi päästää irti. Kun ilonsa kirjaa ylös, niiden olemassaolosta jää merkki, johon voi palata, jos sattuu unohtumaan. Kun aikomuksensa kirjaa ylös, ne tulevat vähän enemmän tosiksi.

Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa pitää bujoa, paitsi se juuri itselle sopivin tapa! Bujon on alun perin kehittänyt adhd-tyyppi, Ryder Carroll, itselleen arjen avuksi, mutta sittemmin homma on levinnyt käsiin ja nettiin ja kaikenlaista hienoa taiteellista ja sporttista bujoa löytyy. Minusta bujossa hienointa on sen muokattavuus ja joustavuus: saa tehdä ihan omannäköisen ja omiin tarpeisiin vastaavan bujon. Ja koska bujo on ihan oma, eikä sitä tarvitse jakaa kenenkään kanssa, siihen voi kirjoittaa kuin Rakkaaseen Päiväkirjaan, tai piirtää niin monta prosessikaaviota ja piirakkaa kuin tarve vaatii. Eikä kenelläkään ole mitään sanomista.

Aiheesta lisää: Ryder Carroll: Bullet journal -metodi (2018) ja Miia Pöllänen: Bujoilun voima (2017).

***