Sheivataanko vai heivataanko?

Kumpi tapa on parempi, pienentää määrää vai lopettaa kokonaan? – Molempi parempi.

Onko ruutuaikaa helpompi vähentää laittamalla itselle tuntirajoitus, vai eroamalla somesta tai lopettamalla viihdepalvelun tilaus?

Onko tavaraa helpompi vähentää poistamalla epämieluisimmat tai käyttökelvottomimmat, vai nakkaamalla koko ikuisuusprojektimateriaalilaatikko kierrätykseen?

Entäpä päinvastoin, onko liikuntaa helpompi lisätä lisäämällä entisen harrastuksen määrää, vai aloittamalla kokonaan uusi?

Tarvitaanko terveellisemmän ruokavalion noudattamiseen muutoksia lautaselle laitettavien ainesten suhteissa, vai uusi keittokirja tai ennenkokematon raaka-aine?

Kaikki keinot sallittuja, valitse itsellesi mieluisin. Se on hyvä, mikä toimii.

Pienimmän vaivan tietä pääsee pikemmin perille ja säästyy energiaa oleelliseen.

Kyse on myös logiikasta ja tottumuksista, ja joskus omiaan on hyvä tarkastella. Missä kulkee polku aidan matalimpaan kohtaan? Minkä asian eteen näen vaivaa, minkä en?

Viikataanko lakanat pinoon aluslakanat erikseen, pussilakanat omaan pinoon, vai kenties pystyyn? Vai koko kerralla käytettävä setti yhteen?

Silitetäänkö lakanoita, vai saako nukkua ryppyisillä? Silittäminen on yhdelle meditatiivista, toiselle pakkomielle, kolmannelle kyseenalaistamaton tapa, neljännelle turhaa ajanhukkaa ja viidennelle ikävintä mahdollista kotityötä.

Oletko pienen vai suuren muutoksen ihminen? Oma tupa, oma lupa. Tee elämästäsi omannäköinen ja tapainen, niin viihdyt siinä.

Erinomaisen persoonallista alkanutta vuotta!

***

Niukkuusansa

Vähemmän on enemmän, lean is mean, mutta mikä ihmeen niukkusansa?

Se kasvaa, missä huomio on, sekin on tuttua. Mutta entä sitten, kun huomio on jatkuvasti niukkuudessa? Tilan, ajan, kalorien?

Silloin tuosta niukasta resurssista tulee mielessä aika automaattisesti arvokas resurssi, resurssi, joka on käytettävä mahdollisimman tehokkaasti. No, mikäs siinä? Tulen entistä säästäväisemmäksi resurssin kanssa, käytän sen entistä tarkemmin, ponnistelen enemmän, ahdistun lopun häämöttäessä… no nyt aletaan päästä asiaan.

Kun huomio on tiukasti niukassa, jää kokonaiskuva hahmottumatta. Kun ahdistaa, jää hyvät asiat huomaamatta. Kun ponnistelen tässä ja nyt selviämisessä, en suunnittele pidemmälle.

Ja: kun huomio on menetyksen eli resurssin loppumisessa, se ei ole hyötyjen saavuttamisessa.

Niukkuus kaventaa ajattelua ja keskittää huomion negatiiviseen. Se siinä on huonoa.

Miten estää niukkuusansaan putoaminen? Resurssia on oltava riittävästi, on oltava särkymä- ja yllätysvaraa, puskuria. Tyhjää tilaa kannattaa jättää hyllyyn ja kaappiin, eikä pakata aivan täyteen, vaikka se tuntuisikin ”tehokkaalta”.

Kalenteriin kannattaa jättää tyhjää odottamattomille tapahtumille ja viivästyksille, ettei yhden yllätyksen takia kaadu kovin pitkä dominopalikkajono – ja että jää aikaa hengittää. Silloin on mahdollisuus tehdä huomio: ehdin, mahtuu, onnistuu.

Niin, ja vain puolikkaan pullan syömisestä ei tule lainkaan iloiseksi. Sehän siinä kuitenkin lienee tarkoitus? Sitten kun on iloisin mielin syönyt koko pullan, seuraavaa jaksaa odottaa vähän kauemmin. Kokonaisuus säilyy hallinnassa ja suupielet ylöspäin.

Kun on vähän väljää, ei ahdista.

***

Reviirinmerkitsijät

Kenen kodissa asut?

Kenen sisustusmaku, siisteystaso, tavarat ja tilankäyttö näkyvät kodissasi? Määrittävätkö kotisi ilmettä sisustustaulut ja sohvatyynyt, tai teknologia, vai legomeri ja nalleinvaasio? Kenestä kotisi olemus kertoo? Ketä teillä asuu?

Onko jokaisella omaa tilaa johon vetäytyä yksikseen tai kavereiden kanssa ja jossa päättää omista tavaroistaan ja tilan ilmeestä? Onko miehellä oma mancave? Onko makuuhuone tai keittiö naisen tilaa? Onko vanha sukupuolittunut jako teillä lainkaan pätevä tai käypä? Kenen ”omistuksessa” tai hallinnassa pesu- tai tiskikone on? ”Osaako” sitä käyttää kukaan muu? Kenen käden ulottuvilla television kaukosäädin yleensä on? Yrittääkö joku epätoivoinen tulla näkyväksi ja osalliseksi valtaamalla ja merkitsemällä omaa reviiriä likaisilla vaatteilla kirjahyllyssä tai muilla levälleen jätetyillä tavaroilla? Kenen sanat kaikuvat päässä, jos tuolle tuolille istuu tai tuohon tavaraan tarttuu? Ovatko tavaroihin, koneisiin ja tiloihin sekä toimintoihin liittyvät vakiintuneet tavat tietoisia ja sujuvia hyviä käytäntöjä, vai tuskastuttavaa ja kuormittavaa pakkoarkea, josta ei vain saada sovittua paremmin?

Onko jokaisella omiksi koettuja tavaroita näkyvillä yhteisissä tiloissa? Vai asutaanko teillä sisustuslehdessä? Saako siellä oikeastaan olla ollenkaan? Vai masentaako yhteinen hallitsematon kaaos, josta kukaan ei ota vastuuta, mutta josta jokaisella on oma mielipide? Onko kodissasi ei-kenekään tavaroita, joista kukaan ei oikeastaan välitä? Säilytetäänkö siellä esineitä pelkästään vieraiden silmille?

Omistajuuden ja osallisuuden tunne kasvattaa halua huolenpitoon ja vastuuseen ympäristöstä. Omasta tavarasta ja tilasta huolehtii mieluummin kuin vieraan tai toisen. Siksi tunne siitä, että tämä on minunkin kotini ja täällä saa olla ja asua, täällä on tilaa minulle ja paikkoja minun tärkeille tavaroilleni, ja että osaan ja saan olla osa yhteistä elämää on tärkeä paitsi asukkaiden hyvinvoinnin myös kodinhoidon kannalta. Yhteinen ymmärrys siitä, miten ja missä tavaroita säilytetään ja käytetään on edellytys sille, että tiloja ja tavaroita ylipäätään voi käyttää tarkoituksiinsa ja järjestys säilyy. Jos ei tiedä, ei voi tietää. Jos ei tunnu omalta asialta, ei kiinnosta. Jos ei koskaan missään saa, ahistaa. Lemmikitkin semmoisesta surkeutuu ja häiriökäyttäytyy, miksei myös ihmiset.

Omassa kodissa pitää olla tilaa olla yksin ja yhdessä, itsekseen ja osana perhettä. Omasta päättäminen opettaa vastuuta ja antaa valtaa, itsenäisyyttä, ja yhteisestä sopiminen ja yhteiskäyttäminen opettaa yhteiseloa, sosiaalista monimutkaisuutta ja yhteen sovittamista. Sekä isoille että pienille.

Kodissa voi tutkia myös aikaulottuvuuksia. Ovatko menneisyys ja muistot esillä, viekö nykyhetki huomion vai katsotaanko siellä tulevaisuuteen? Tarkoittaako mennyt painolastia tai taakse jäänyttä, vai iloa koetuista hetkistä? Näyttääkö tulevaisuus odotuksilla lastatulta ja katsooko se kriittisesti? Täyttääkö tämä, kenties kaoottinen arkihetki koko ilmatilan vai ollaanko läheisyyden ja onnen kokemuksen ytimessä, kun ollaan kotona? Mitä merkityksiä ja kokemuksia tilat ja tavarat asukkaille tuottavat?

Koti = kaikkien on täällä hyvä olla.

***

Tavarasuhteesta ja iästä

20

Parikymppisenä tavaran hankinta on vielä tärkeää ja mukavaa, kun ei ole paljoa, niin uuden saaminen on jännää. Itsenäistyminen ja omaan kotiin muuttaminen usein tarkoittavat hyviä tilaisuuksia hankkia ensimmäisiä omia isoja juttuja. Sänky. Pöytä. Astiasto. Vuodevaatearsenaali. Samalla voi olla myös niin, että ensimmäistä kertaa joutuu päättämään aivan oudoistakin tavara-aiheisista asioista aivan itse. Voi valintojen maailma! Tehdäkö kuten kotona ennen, vai valitako uusi, ehkä ekologisempi tai muuten vaihtoehtoinen tapa kuluttaa ja hankkia tavaroita? Samalla on myös mahdollisuus luopua omista lapsuuden tavaroistaan, jotka ehkä tuntuvat nyt noloilta.

30

Kolmikymppisenä on aika etsiä itseään. Kuka minä todella olen, olenko menossa oikeaan suuntaan, onko tämä todella sitä, mitä haluan? Ammatti voi vaihtua tässä iässä, ehkä on lasten aika. Moni katsoo tässä kohden taaksepäin sukupolvienkin ylitse – tutustutaan isovanhempiin tai tehdään sukututkimusta. Tavaroiden suhteen voi koko homma mennä aivan uusiksi. Nuoruuden koti ja tavarat eivät enää miellytäkään aikuistunutta silmää. Tai sitten vanhat tavarat, joko omat tai sukulaisten, jotka kertovat tarinoita juurista ja ylisukupolvisesta identiteetistä, tulevat tärkeiksi. Tällöin myös oman lapsuuden tavarat voivat olla nostalgisia ja tulla uudestaan osaksi elämää.

40

Nelikymppistä voi alkaa tavara vaivata. Siitä on oikeasti vaivaa. Sitä pitää hankkia, huoltaa ja siitä eroon pääseminen käy koko ajan hankalammaksi. Ehkä on tullut kokeiltua useampaakin sisustustyyliä ja harrastetta tai omaa ja perheen tavaraa vain jotenkin näyttää olevan joka paikassa – turhan päiten. Mikä on oikeasti tärkeää? Ehkä ei-materiaaliset asiat nousevat tärkeysasteikolla ja osasta tavaraa on mukava luopua.

50, 60, 70 ?

Jaa-a, nähtäväksi jää, mitä vaiheita tavarasuhteessa on tulossa. Voin kuvitella, että luopumista vähän pakonkin edessä, kun ei jaksa siivota, ei yletä ylähyllylle tai jaksa kontata nurkissa, tai tarpeet kerta kaikkiaan muuttuvat iän karttuessa.

Tavarasuhde muuttuu elämän edetessä. Ehkä olisi hyvä tiedostaa asia jossain välissä, tiedostaa se, että tavarat kantavat mukanaan toiveitamme ja muistojamme. Ja että me voimme itse valita, mitä niistä haluamme ja suostumme päivästä toiseen katselemaan kotonamme. Tavarat puhuvat hiljaa meille, mikä sulosointuja suksutellen, mikä ikävästi motkottaen. Noh, oikeasti siellä puhuu oma sisimpämme, mutta tavarat ovat konkreettisia manifesteja tuolle sisäiselle puheellemme. Ja tavaranhallinta on yksi tapa käydä keskustelua itsensä kanssa.

***